Menetin isäni syövälle

Blogi on pysynyt hiljaisena tovin, sillä olen viettänyt ylijäävän aikani saattohoito- osastolla isäni kanssa. Eilen oli viimeinen päivä osastolla ja yöllä sainkin puhelun, että hän on nukkunut pois vain pari tuntia siitä, kun lähdimme osastolta isoveljeni kanssa. Tavallaan olen hyvilläni siitä, että syöpä vei isäni noin nopeasti ja kivuttomasti loppuvaiheessa, kun syöpä valtasi kehon. Toisaalta olen rikki, äärimmäisen väsynyt, ikävissäni ja harmissani siitä, että emme ehtineet viettää enempää aikaa ja hän lähti niin nuorena, ennen eläke-ikää ja vasta 59 vuotta täyttäneenä.





Ehdin onneksi olla osastolla yötä isän kanssa ja olin hänen seuranaan osastolla joka päivä yhtä päivää lukuunottamatta, vaikka oli raskasta ja itkin lähes jokaisen automatkan edestakaisin. Hän ehti olla saattohoidossa vain viikon, kun aika oli täynnä. Kaikki tapahtui hurjan nopeasti ottaen huomioon, että juuri ennen joulua hoidot näyttivät tepsineen ja hän sanoikin lähtevänsä pian kotiin ollessaan saattohoitoa edeltävällä osastolla.

Isän kuolema jättää suuren aukon kuuden lapsensa elämään, muista läheisistä puhumattakaan. Isä auttoi aina, mutta opetti ja kannusti myös pärjäämään itsenäisesti erilaisissa tilanteissa. Älykkyys oli ehdottomasti isän parhaimpia piirteitä. Isä auttoi meitä sädehoidoista huolimatta keittiön remontin kanssa, vaikka itse hoidot olivat raskaita. Hänen tiedonjanonsa oli ihailtava - ei ollut asiaa, josta isä ei olisi tiennyt mitään ja tarvittaessa hän haali lisää tietoa, jos sitä tarvitsi. Näin sen tulisi mennäkin - jos en tiedä, niin selvitän ja opettelen.





Miksi auringonnousukuvia? Siksi, että tämä oli äärettömän kaunis auringonnousu täällä Polvijärvellä ja siksi, että näytin isälle näitä kuvia samana päivänä, kun hän siirtyi saattohoitoon. Hän piti kuvista, erityisesti niiden väreistä ja kyseli, että mistä kohti nämä ovat ja miltä päivältä. Joka päivä kerroin, mikä päivä ja kuukausi nyt on menossa. Syy tämän postauksen kirjoittamiseen löytyy siitä, että pääsen käsittelemään asiaa, mutta myös palaamaan näihin muistoihin ja mietteisiin, kun ne haalistuvat mielessä vuosien mittaan. Se onkin yksi parhaimmista asioista bloggaamisessa, kun pääset palaamaan elämääsi jälkikäteen ja muistelemaan asiaa tarkemmin, jos yksityiskohdat ovat jo kadonneet mielestä. Vertaistuki on myös yksi suuri syy, miksi joskus bloggaaminen vaikeista aiheista kannattaa.



Vaikka epäröin yöksi jäämistä hiljaiselle osastolle, niin olen onnellinen siitä, että jäin. Vielä iloisempi olen siitä, että isä pääsi omaan huoneeseen osastolle, joka oli kotoisa ja lämmin henkinen edeltävään verrattuna. Yöpymistä seuraavana aamuna myös yksi siskoistani saapui paikalle ja jäi mieleen, kun sairaanhoitaja hämmentyi huoneeseen tullessaan ja totesi, että "Ai, teitä onkin kaksi! Hyvä tietää, näytätte ihan samalta." Vähän ilon pilkahduksiakin osaston arkeen, kun pukeutumistyylimme ovat niiiin erilaiset kuin olla ja voi.





Osaston henkilökunnasta jäi todella hyvä fiilis, meistä huolehdittiin koko ajan ja olo oli aina tervetullut, vaikka olisit vasta yhdeksältä illalta päässyt käymään. Viimeisenä päivänä pidin isää kädestä kiinni, välitin sisarusteni sanoja isälle ja olin vieressä seitsemän tuntia, vaikka en ollut varma tiedostiko hän paikallaoloani ainakaan loppuillasta. Kerroin hassuja ja hyviä muistoja vuosien varrelta mökkikesistä, remonteista, viljojen puimisesta, moottoripyöräilystä, lapsen touhuista ja muista mitä mieleen tulikaan. Soitin vanhempaa rockia ja muutamia kappaleita, jotka ovat jääneet lapsuudesta mieleen isän kuuntelemasta musiikista.

Tämän viimeisen päivän tulen muistamaan aina monien muistojen lisäksi. Onneksi skippasin harrastukset viimeiseltä yhteiseltä päivältämme, muuten en olisi ehtinyt nähdä isää enää - ehdin kyllä koko kevään harrastaa niin paljon kuin jaksan.





Lepää rauhassa isä - olet rakas ja hieno esikuva kenelle tahansa, mutta erityisesti meille. Kiitos näistä 29- vuodesta mitkä olimme yhdessä ja erityisesti viimeisimmistä vuosista. Siilaisen palliatiiviselle osastolle, hoitajille ja lääkäreille erityisesti suuri kiitos, kun helpotitte isän viimeisiä hetkiä ja huolehditte meistä muistakin! Tällä hetkellä tuntuu, että takki on tyhjä ja olo on aika sekava, mutta kuten ystäväni sanoi, niin isän elämä jatkuu meissä lapsissa ja lapsenlapsissa muistojen lisäksi.